”Minä olen Dina. Äänet tunkeutuvat minuun etäisinä huutoina tai tuskallisina kuiskauksina. Tai jylisevänä metelinä, joka jäytää rumpukalvojani.”
Dinan kirja kertoo traagisen tarinan siitä, miten lapsuuden trauma jättää ihmiseen elämänikäisen jäljen. Kuusivuotiaana Dina kääntää vahingossa pyykkipadan kahvaa ja kuuma lipeä polttaa Dinan äidin elävältä. Dinan isä ei kestä nähdä tyttöä, vaan koittaa keksiä keinoja, joilla pääsisi tästä eroon. Lopulta Dina naitetaan 16-vuotiaana kestikievarin isännälle.
Nuori Dina on kesytön tamma, luonnonlapsi vailla käytöstapoja tai moraalia. Silti hän saa kaikki valtaansa, lukijansakin. Dina puhuu kuolleelle äidilleen Hjertrudille. Hän on läsnä kaikkialla. En oikein päässyt selvyyteen, mistä kumpuaa niin suuri viha, että Dina kykenee surmaamaan oman miehensä. Dina ei kuitenkaan ole paha. Arvossa pitämilleen ihmisille hän haluaa hyvää, kuten lappalaistyttö Stinelle ja Reinsnesin ottopojalle Andreasille. Vuosien saatossa Dina kasvaa taitavaksi kestikievarin emännäksi, hoitaa liikeasioita ja tilaa. Hän haluaa omistaa, mutta ei halua että hänet omistetaan. Lopussa jäin miettimään onko Dinan maailmassa sittenkin niin, että vain kuolleet voi omistaa kokonaan.
Kirjan kieli on elävää. Norjan vuonojen ja vuoristomaisemien luontoa kuvataan niin tarksti, että tuntee itse kävelevänsä jyrkkiä polkuja pitkin ratsastus- ja metsästysretkillä. Tallin, keittiön ja huvimajan hajut ovat käsinkosketeltavia
Lukuromaani, jonka avulla pääsee aikamatkalle 1800-luvun Norjaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti